Reilu viikko ihanaa kotoilua reissun jälkeen. Koti on maailman paras paikka ja siellä asuu maailman tärkeimmät tyypit. Katto pään päällä, lämmin tunnelma, meidännäköinen sisustus. Suuri kiitollisuus.
Siitä huolimatta en ole vielä täysin sinut kotiinpaluun kanssa. Vastuusta ja velvollisuuksista, joita arkeen kuuluu. Vaikka ympärillä asiat ovat hyvin, jäi sydän lentokentän kahvilaan. Katsomaan ikkunasta nousevaa konetta ja odottamaan, että vielä ne palaa.
Totuin vajaassa kuukaudessa helppoon ja huolettomaan elämään. Hetki menee, kunnes mieli löytää paikkansa.
Thaimaahan paluu oli paluu juurille, sillä parhaat nuoruuteni hetket vietin reppu selässä Aasiassa. Ei elämä pelkkää hattaraa ollut, todellakaan, mutta silloin olin vapaa ja huoleton. Lensin vastatuuleen tai muiden mukana, uin parvessa tai yksin. Kasvoin kukkaloistona kedolla tai kaunistin morsiamen kimppua. Juuri niin kuin halusin.
Nyt vasta ymmärrän, että olin unohtanut tämän tunteen. Olin alkanut elää tylsän, vastuuntuntoisen aikuisen elämää. Suorittamaan arkea, työtä, opintoja. Kuuntelemaan äänikirjan nopeutetulla tahdilla, jotta saisin sen pikemmin päätökseen. Keittämään aamupuuron mikrossa, jotta säästäisin minuutin. Luulin eläväni hetkessä mutta olinkin typerien tottumusten orja. Juoksin kilpaa ajan kanssa tullakseni hetki hetkeltä yhä harmaammaksi.
Olen elävä todiste siitä, että piti mennä kauas nähdäkseni lähelle. Ja onneksi menin, sillä sydän palaa kotiin kyllä. Joskus se vaan viipyy matkalla vähän pitempään.
Jemmma 
Vastaa