Vielä pari viikkoa sitten ajattelin, etten varmasti koskaan toivu tästä lomanjälkeismasennuksesta, joksi sen nimesin. Selailin päivittäin lentoja takaisin aurinkoon ja haaveilin lottovoitosta. Tiesin vallan hyvin, etten mitenkään pysty olemaan taas pois töistä, en ajallisesti enkä rahallisesti. Tuollaiset kuukauden irtiotot vaatii vähän muutakin kuin intohimoa.
Mutta en ajatellut rationaalisesti. Elin hetkessä, tunteessa. Halussa ja himossa. Pilvessä, jonka reunalta katselin arjen rallia. Sitä oravanpyörää, johon jostain syystä en halunnut enää palata.
Katselin äkkilähtöjä ihan mihin vain. Jos vaikka viikoksi Eurooppaan. Ei se ihan sama ole mutta helpottaisi oloa hetkellisesti. Kuten suklaapatukka laihdutuskuurilla. Ensin maistuu taivas, sitten rysähtää helvetti.
Mutta nyt, kuukausi eloa kotona. Takkatulen lämpöä, tuoksukynttilöiden välkettä. Oman pedin pehmeyttä, kodissa asuvaa rakkautta. Sylissä kehräävää kissaa ja ulos pyytävää koiraa. Illan haleja, aamun pusuja.
Arjen hälinää, joka ei oikeastaan ole hullumpaa. Alkaa tuntua siltä, että sydän on viimein palannut kotiin.
Jemmma 
Vastaa