Kurkkua on jo pitkään kuristanut virtuaalimaailma, jonka kansalaiseksi olen päätynyt. Ensin omasta tahdostani, sitten virran viemänä. Samaan aikaan kun pyristelen pinnalla estääkseni hukkumisen, uin tietoisesti syvemmälle. Käsissäni on huume, joka tuhoaa hitaasti mutta mitä ilmankaan ei voi elää.
Virtuaalimaailma on raaka. Sen pelisääntöihin kuuluu jatkuvasta itsensä kehittämisestä kertominen, oman osaamisen nostaminen ja kaikenlainen ammatillinen ylikorostaminen. Itsestä luodaan tuote, jota muut seuraavat ja ihailevat.
Tiedättekö ne postaukset, missä kerrotaan, kuinka olet ollut siellä ja täällä seminaarissa tai lukenut sen ja tämän kirjan ja oivaltanut tätä ja tuota? Tai kuinka sinun mahtava yrityksesi tai työnantajasi tekee upeita juttuja, joita sinä työntekijänä julistat omassa pienessä virtuaalielämässäsi. Mihin katosi se aikakausi ja puheet siitä, kun töihin mentiin vain töihin?
Hullunkurisen ilmiöstä tekee se, että tunnistan itseni jokaisesta kohdasta. Olen hehkuttanut upeita työpäiviä, kirjoja, koulutuksia. Mitä enemmän hehkutin, sitä enemmän hehkutusta tarvitsin. Jäin koukkuun siihen dopamiiniin, jota verkkominuuteni tuotti. Seurasin muiden uskomattomia tarinoita, jotka jättivät omat kohokohtani valtavaan varjoonsa. Piti saada jotain enemmän, isommin, upeammin, jotta virtuaalimaailmassa mikään tuntuisi enää miltään.
Ehkä oman käytökseni myötä vain eksyin maailmaan, joka on kuvaamani kaltainen. Maailmaan, joka on täynnä itsensä kehittäjiä, nostajia, ammatillista kermavaahtoa. Kuplaan, joka hengitti itsensä tyhjäksi. Ehkä sinun maailmasi näyttää erilaiselta ja toivottavasti sinä et koe tukehtuvasi. Elät nyt ja tulet elämään siellä vielä pitkään.
Hyvinvointimme vuoksi on tärkeää rakentaa ympäristö omanlaiseksi. Onneksi virtuaalimaailmassa voi helposti vaihtaa maisemaa. Voin hetkessä siivota ympäristöni häiriötekijät ja täyttää sen vaikka kissanpennuilla ja auringonkukilla, jos niissä onnellisuuteni itää.
Joten anteeksi sinä upea ja fiksu tyyppi, jos en enää kulje kanssasi virtuaalimaailmassa. Anteeksi työnantajani, jos en hehkuta sinua hienoista teoistasi. Anteeksi minä itse, etten rakenna verkkominääni sellaiseksi, että sitä ihaillaan eliittikanavissa ja minua seurataan siksi, kun olen osannut luoda ympärilleni upean ammatillisen loiston.
Sen sijaan olen päättänyt elää aitoa elämää, tätä hetkeä niin, että en tukehdu. Aion lukea ja kehittää itseäni mutta en rakenna virtuaaliminuutta sen päälle. Aion tykätä työstä ja sen yhteisöstä mutta sulkea sen illaksi mielestäni. Aion ihastella sinistä pakkastaivasta, tuoksutella kevätmetsiä ja ihmetellä sateenkaaria kepeissä kesäsateissa. Silitellä oikeita kissanpentuja ja kerätä keltaisia kukkia korvan taakse.
Koska vain silloin tunnen eläväni myös tätä ihan oikeaa elämää.
Jemmma 
Vastaa