Oltiin tänään viestinnän kanssa koolla Suomenlinnassa ja pohdittiin muiden aiheiden lisäksi osaamista. Mietimme jokainen omia kompetenssejamme sekä niitä osa-alueita, jotka vaativat vielä viilausta. Herkullista sparrausta kollegoiden kanssa, joskin olen itse suhteellisen huono puhumaan omista asioistani. Jostain syystä se tuntuu enemmän kiusalliselta kuin antoisalta, ehkä ambivertin luonteella on jotain tekemistä asian kanssa.
Työstön jälkeen jäin tutkailemaan omaa suhdetta kirjoittamiseen. Olen aina kokenut kirjallisen ilmaisun helpommaksi kuin suullisen, on jotenkin selvempää ajatella näppäimistön kautta kuin maalaten puheella tyhjää ilmatilaa. Viittasimme työstön tiimoissa kiinnostaviin teksteihin sekä taitaviin tarinankertojiin, onhan se viestijän ammatissa tärkeä taito. Kuka sitten osaa kirjoittaa ja miten ylipäätään voi arvioida kirjoitustaitoa?
Jossain vaiheessa itselläni kynnys kirjoittamiseen nousi todella suureksi. Aloin itsekriittiseksi, analysoin jokaista sanaa ja merkitystä. Mietin, millä perusteella voin asioita esittää ja moitin itseäni siitä, että ymmärsin asioista liian vähän muodostaakseni kokonaiskuvia lukijoilleni. Näin jälkikäteen mietittynä loin itse eteeni omat esteeni. Tärkeä oivallus oli tehdä strateginen päätös oman sivuston olemassaolosta. Tämä tapahtui marraskuun lopulla vuonna 2016. Kävin keskustelun omassa päässäni ja ymmärsin, että nämä tyhjät sivut ovat oman elämäni valkoisia paperiarkkeja. Tapa ilmaista itseäni ja ajatelmiani. Täällä en ole kellekään tilivelvollinen – kuten ei taitelijakaan töissään ole. Ehkä hieman kunnianhimoinen vertaus mutta se antaa minulle vapauden kirjoittaa kuten haluan.
Sanotaan, että pitää ymmärtää säännöt, jotta niitä voi rikkoa. Varmasti näin. Säännöt ovat kuitenkin kaukana vapaudesta ja ne luovat ympärilleen näkymättömät kahleet. En kirjoita miellyttääkseni enkä todistaakseni mitään. Silti sinäkin olet täällä nyt.
Organisaatioissa täytyy määritellä osaamisia ja kriittisiä kompetensseja. Se on tärkeää niin yhtiön menestyksen kuin yksilön oman motivaationkin kannalta. Mutta milloin voidaan sanoa jonkin tekstin olevan hyvää tai tyydyttävää? Silloin, kun kielioppi on kohdallaan ja lauseenvastikkeet oikeissa muodoissa? Vai silloin, kun tarina koskettaa ja saa lukijan ajattelun ruksuttamaan uudella tavalla. Kuten taidemaalaus tai hyvä elokuva parhaimmillaan tekee.
Siksi uskallan väittää, että kauneus, tai kuten tässä tapauksessa, kirjoitustaito, on aina katsojan silmässä.
Jemmma 
Vastaa