Annoin eilen hetken itselleni. Join kuumaa cappuchinoa, istuin terassilla auringossa ja luin kiinnostavaa kirjaa. Olen huomannut, että joudun taas pakottamaan itseni pysähtymään. Työtahti on niin hektinen ennen kesälomaa, että viikonloppunakin on vaikea hidastaa.
Terassilla lökötellessä viereeni hiipi orava. Nostin katseen kirjasta ja tuijotimme hetken toisiamme. Aika nopeasti kurre päätti livahtaa paikalta ja itse palasin kappaleiden pariin. Hävettää myöntää, että ehkä oma pieni säpsähdys vaikutti oravan nopeaan poistumiseen. Yllättävä tilanne säikäyttää, vaikka kyseessä olisi viivottimen mittainen jyrsijä. Harmitti, kun hätyytin toisen matkoihinsa.
Samaan aikaan lukemassani kirjassa oli viisas toteamus.
Lapsistamme ei tule sellaisia mitä haluamme vaan sellaisia, mitä itse olemme.
Uskon vakaasti siihen, että kaikki se hyvä, mitä teemme muille, tulee meille jossain muodossa takaisin. Antamalla oravan jatkaa matkaansa, tein samalla palveluksen myös itselleni.
Puhelin pirahtaa
Olin antanut aamulla pojalle vitosen viikkorahaa, joka muutamaa tuntia myöhemmin poltteli lapsen taskussa. Puhelin soi ja lapsi soittaa lähimarketista. ”Äiti, mulla ei ole enää rahaa jäljellä, ostin vähän karkkia mulle ja kaverille, ja annoin euron hyväntekeväisyyteen.”
Terassilta karannut orava seisoi muutaman metrin päässä ja tuijotti minua edelleen.
Tuon hetken syvyyttä ei sanoin voi kuvata – ylpeys oman lapsen arvomaailmasta yhdistettynä viattoman luontokappaleen kohtaamiseen. Tokaluokkalaisen sisällä kasvaa upeiden arvojen siemen, joka itää sellaisen esimerkin voimasta, jota lapsi ympärillään on nähnyt.
Se mitä teemme tänään, tulee jonain päivänä vielä takaisin.
Jemmma 
Vastaa