Eilen iltapalalla sattui hauska tilanne. Kirjoitin joskus, kuinka ajatuksemme vaikuttavat tapaamme suhtautua asioihin. Ja koska ajatukset eivät ole totta, ei niitä aina kannattaisi kuunnella saati totella. Toki ne antavat usein arvokasta tietoa mutta osaavat myös vedättää ihan huolella. Aiheesta on puhuttu myös kotona jälkikasvun kanssa.
Eilen iltasella jääkaappia tutkiessa tokaisin huolimattomasti, että huomenna on pakko käydä kaupassa. Poikani nostaa katseensa, tapittaa tiukin silmin ja kysyy ihmetellen ”Ai miten niin pakko?”.
En voinut peittää hymynkaretta, jonka kommentti sai pintaan. Juuri tämä on syy, miksi lapselle kannattaa kertoa ajattelusta ja ajatusten vaikutuksesta tekemiseemme. Vaikka 9-vuotias ei vielä ymmärrä aivojen fysiologiaa, pystyy hän tulkitsemaan sanoja ja niiden syvempiä merkityksiä todella hyvin kunhan ymmärtää joitain perusasioita aivojen toiminnasta.
Eilisen tarina siis liittyi siihen, kuinka on tyypillistä ajatella jonkun asian olevan pakko. Ajatukset yrittävät laittaa meitä tanssimaan tahtonsa mukaan vaikka oikeasti on hyvin vähän asioita, joita on oikeasti pakko tehdä. Tästä on myös kotona puhuttu, ja nyt sain kuulla kunniani kun putosin sanoineni omaan kuoppaan.
Note to self
Kun ensi kerran mietin että olisi pakko tai pitäisi tehdä jotain, käännän sen positiivisempaan muotoon. Voisin käydä, pääsen tekemään tai saan olla. Onneksi on vain vähän asioita, joita on pakko – lopuista voin itse päättää kuinka teen ja varsinkin, miten niihin suhtaudun.
Kuvan koira ei liity tapaukseen paitsi että sillä jos jollain on tosi vähän asioita, joita on pakko.
Jemmma 
Vastaa