Luin muutama päivä sitten artikkelin siitä, miten jotkut liikuttuvat helpommin kuin toiset. Jotenkin se kolahti, varsinkin kun olen itse tunteellista sorttia. Katsoin illalla erään koukuttavan sarjan kolmanneksi viimeisen jakson ja sieltä ne taas valahtivat. On jotenkin hullua nauraa ja itkeä samaan aikaan kahden tunteen risteyksessä.
Artikkelissa psykoterapeutti Kati Raikamo kertoo, että itku oikeasti helpottaa oloa. ”Kyyneleistä on mitattu stressihormonia ja muita hormoneja. On arveltu, että murheisiin liittyvä stressi ikään kuin valuu meistä ulos kyyneltemme mukana, ja huolet pienenevät.”
Itsehän kuulun niihin ihmisiin, jotka itkevät nykyään ennemminkin hyvänolontunteista. En koskaan pääse kuivin silmin koulun joulu- tai kevätjuhlasta. Se on se tunnelma, pienet ihanat lapset odottamassa tulevaa lomaa. Vanhemmat ylpeänä katsomossa, näytelmät ja laulut, jotka jo omassa lapsuudessa painuivat selkärankaan.
Joskus parikymppisenä kun elämä oli rankempaa, itkin usein murheitani ja kyyneleet olivat tapa purkaa pahaa oloa. Nykyään itku tulee pääosin liikutuksen hetkistä, kun jokin tuntuu sydämessä niin hyvältä ja ihanalta ettei sisin riitä kaikelle ilon määrälle. Kyyneleet tasaavat oloa tuoden isoimmat tunteet ulos. Kuin lasi, jonka reunoilta ylimääräinen neste valuu. Jäljelle jää tasainen hyvä olo, onnen tunne.
Raikamo neuvoo artikkelissa, että saa itkeä, kun itkettää: ”Tunteilla on alku, keskikohta ja loppu. Kun kohtaa tunteen, se menee nopeammin ohi.” Joskus kyllä on hetkiä, että tunteeseen on ihana jäädä lillumaan. Ei tunnetta aina tarvitse päästää ohi, joskus siitä kannattaa nauttia pitkään – ja antaa niiden kyynelten valua vaan.
Jemmma 
Vastaa