Meillä oli pari vuotta sitten pojan kanssa kerran viikossa ”kivapäivä”. Se oli aina torstaisin koulun ja töiden jälkeen ja silloin lapsi sai itse valita jonkun mukavan aktiviteetin meille kahdelle. Käytiin uimassa tai keilaamassa, välillä vaan pyöräiltiin päämäärättömänä. Saatettiin mennä satamaan jätskille tai puistoon laskemaan mäkeä. Ainoa kriteeri oli, että kivapäivänä tehdään nimensä mukaisesti yhdessä jotain kivaa.
Ajatus yhteiselle päivälle nousi kiireisestä arjesta. Tuntui, että joka ilta lennetään joko vanhempien tai lapsen harrastuksissa ja kahdenkeskinen aika pojan kanssa oli lähestulkoon jäänyt. Päätettiin, että yhtenä iltana viikossa ollaan kaksin.
Jossain vaiheessa kivapäivät jäivät eikä kumpikaan niitä jäänyt haikailemaan vaikka mukavia olivatkin. Ehkä ne olivat täyttäneet jonkin aukon meidän elämässä ja yhteinen tekeminen oli palannut viikkoihin ilman erikseen nimettyä omaa päivää.
Lapsimessuilla yhteistä kivaa
Viime viikonloppuna muisto kivapäivistä palasi jälleen mieliin kun vietin pojan kanssa aurinkoisen päivän lapsimessuilla. Lähdettiin aikaisin aamusta ajelemaan kohti Helsinkiä ja reissussa vierähti lopulta koko päivä. Paljon oli tekemistä ja hupia; tubettajia, herkkuja ja shoppailtavaa.
Päivän paras anti oli kuitenkin eläinmessut, jossa kupsuttelimme kilpaa eri kotieläimiä. Meillä kotona asuu kaksi lemmikkiä ja karvakamut on aina yhtä ihania. Lämmitti sydäntä huomata, kuinka kaiken materian ja yltäkylläisyyden keskellä lemmikit olivat myös pojan mielestä koko messujen kohokohta. Eläinrakkaus on kaunista.
Tavalliset jutut on niitä parhaimpia
Paluumatkalla poika otti puheeksi kivapäivät, joista ei aikoihin ollut juteltu ja ehdotti, että voitaisiin jälleen aloittaa niiden pitäminen. Olin ilahtunut, kuinka tarkasti hän muisti päivien tekemisiä ja kuinka lämpimiä ja tärkeitä muistoja niistä oli hänelle syntynyt. Kysyin millaista sisältöä hän haluaisi kivapäiviin nyt pari vuotta vanhempana ja asiat olivat edelleen hyvin yksinkertaisia ja tavallisia. ”Pyöräillään ja mennään vaikka jätskille”.
Vaikka me toki puuhataan pojan kanssa näitä tavallisia juttuja muutenkin, ne jotenkin hukkuvat arjen tekemisiin eikä niihin tule kiinnitettyä erityistä huomiota. Nimeämällä yhteisen ajan vaikkapa juuri kivapäiviksi, piirtyy niistä positiivinen ja lämmin, helposti tunnistettava muistijälki molempien mieleen. Hetkiä on myös helpompi kuvata myöhemmin kun niillä on yhteinen nimittäjä.
Muistaako poikani kahden vuoden takaista synttärilahjaa yhtä hyvin kuin kivapäivien tuottaman ilon? Ei varmasti, sillä eihän tavaran arvoa voi mitata samalla tikulla kuin yhteistä aikaa. Ja juuri yhteinen aika on mittaamattoman arvokasta, meille molemmille.
Jemmma 
Vastaa