Asutaan rauhallisella, vanhalla omakotitaloalueella, jossa lähes kaikki naapurit tietävät tai tuntevat toisensa. Ei välttämättä kovin syvällisesti mutta moikataan ja vaihdetaan muutama sananen kun tavataan. Yhtä naapuria ei ollut näkynyt hetkeen.
Elettiin muistaakseni alkutalvea kun lähellä olevan talon pihassa seisoi ambulanssi. Talossa asuu yksinäinen iäkäs herrasmies, joka tervehtii aina postilaatikolta lehteä hakiessaan. En ole koskaan jutellut hänen kanssaan, sillä jotenkin minusta tuntuu, että hän on vetäytynyt omaan kuoreen. On tosi vaikea mennä lähelle jos kokee, että toinen kaipaa tilaa.
Talvi tuli, kirpeät pakkaspäivät menivät ja luntakin satoi. Naapurin auto seisoi pihassa liikkumattomana. Aina välillä mietin mihin ambulanssikyyti oli päätynyt ja olisiko naapuri kuitenkin jo omassa kodissa vaikka en häntä aikoihin ollutkaan nähnyt. Lumityöt oli tehty ja posti haettu, joku piti hänestä siis huolen.
Kului monta pitkää päivää
Pari päivää sitten asiat alkoivat valjeta. Lumitöiden tekijälle ja postin noutajalle saatiin nimi, naapurille osoite, ambulanssikyydille selitys. Iäkäs herra oli ollut sairaalahoidossa jo viikkoja. Sen enempää yksityiskohtia tietämättä sain kuulla, että hän oli ollut kodissaan loukkaantuneena monta pitkää päivää, vankina tapaturman halvaannuttamana. Vain tuttavan ovenkoputus oli varmistanut hänen maallisen polkunsa jatkumon.
Ajatus siitä, että olimme eläneet omaa normaalia, ihanaa arkea vain kivenheiton päässä talosta, jossa iäkäs herra laski pitkiä minuutteja kärsien, tuo kyyneleet silmiin. Miten avuton ja karmea olo siitä tuli, ettemme olleet ymmärtäneet tai kuulleet mitään erityistä. Tuskissaan hän oli odottanut, että joku tulisi käymään ja pelastaisi hänet. Me ajettiin siitä joka päivä ohi, naurettiin ja elettiin omaa elämää.
Tämä tapaus toi mieleen mummut ja vaarit, surulliset tarinat, joista lehdet toisinaan kirjoittavat. Yksinäiset ihmiset, jotka ovat eläneet viimeiset hetkensä odottaen jotakuta saapuvaksi. Kun kukaan ei kaipaa, on varmaan luonnollista pikkuhiljaa luovuttaa. Suru ja epätoivo valtaavat mielen ja ruumiin.
Toinen mahdollisuus
Satunnaisia postilaatikkotervehtimisiä lukuunottamatta en juurikaan tunne tämän tarinan iäkästä herraa. Tapaus sai kuitenkin pohtimaan, pitäisikö jonkin asian muuttua. Sitten kun hän palaa kotiinsa, voisin antaa puhelinnumeroni varuilta, jos jotain taas sattuu. Ehkä voisin käydä katsomassa, jos häntä ei pariin päivään näy ja pyytää ilmoittamaan, jos lähtee vaikka matkoille.
Pidetään tuttavista, mummuista ja vaareista sekä niistä naapureistakin huolta vaikka välillä tuntuisikin, että toinen käpertyy omaan turvalliseen kuoreen. Kuori voi olla myös tapa suojautua kun on tarpeeksi kauan ollut yksin vaikka syvällä sisimmässään kaipaisikin lämpöä ja inhimillisyyttä. Pienikin huolenpito saattaa pelastaa jonkun hengen. Joskus ovenkoputus on tärkeämpää kuin koskaan.
Ei jätetä ketään yksin, eihän.
Jemmma 
Vastaa