Miten saada antiaamuihminen aamulenkille?

En todellakaan ole aamuihminen. Ihailen kyllä suunnattomasti sellaisia tyyppejä, jotka heräävät ennen kellonsoittoa, istuvat sängyn laidalla lempeästi itsensä herätellen, juovat rauhassa aamukahvinsa ja pinkaisevat läheiselle lenkkipolulle.

Onko tällaisia superihmisiä edes olemassa?

On niitä, asun sellaisen kanssa sillä erotuksella, ettei hän juokse aamuisin lenkkipolulla vaan hilpaisee töihin heti kuuden jälkeen. Vapaaehtoisesti, sillä aamulla nukuttu aika on kuulemma hukkaan heitettyä aikaa. En ymmärrä miten kukaan voi ajatella näin vaikka jokin tuossa kyllä kiehtoo.

Joten eihän muita kannata vain ihmetellen, ihaillen (saati kateellisena) seurata vaan sen sijaan ottaa aktiivinen rooli omassa elämässä kohti sellaista, joka haluaa itsekin olla.

Kuuntelin lomalla James Clearin oivallisen kirjan Pura rutiinit atomeiksi ja sen innostamana minäkin olen aamulenkkeillyt nyt muutaman viikon ajan.

Ajatella, todellinen, aito antiaamuihminen pinkaisee ensimmäisenä lenkille. Miten sen tein?

Okei, puhun nyt kuin olisin päässyt ensiyrittämällä oikeustieteelliseen huippukoenumeroin tai juossut ultrajuoksun. Oikeasti mun aamulenkki on hädin tuskin kolme kilometriä. Se ei ole mitään sellaiselle, joka yhtään enempää tykkää juosta.

Mutta siinä se just onkin. Mä kun paitsi en tykkää aamuista, en myöskään pidä juoksemisesta. Siksi tuo onneton matka on mulle niin merkityksellinen. Se, että saan itseni sängystä ylös ja pihalle, on jo saavutus.

Mutta vastaus kysymykseen, miten se onnistuu?

Se on vähän kuin hampaidenpesu. Millään ei viitsisi mutta se tunne suussa on sen jälkeen niin hyvä, että vain hölmö jättää harjauksen tekemättä. Hyvä fiilis lenkin jälkeen, kunnolla herännyt vartalo ja happea täynnä olevat aivot. Tietotyöläisenä en voi kuvitellakaan enää aloittavani työpäivää ilman aamun happihyppelyä.

Clear kirjoitti, että rutiinin muuttamisessa tärkeintä on ottaa pieniä askeleita kohti sellaista toimintaa tai minuutta, joka haluaa olla. Ei siihen tarvita taikatemppuja vaan pitkäjänteisiä pieniä muutoksia. Kun tekee jonkun asian yhden prosentin paremmin joka päivä, on se pitkässä juoksussa jo iso muutos.

Eli ylös, ulos ja lenkille. Ekat viikot ovat tuskaa. Ihan silkkaa tuskaa mutta sitten helpottaa kun huomaa vaikutukset. Aloittaa vaikka ihan lyhyestä pienestä kävelystä. Jonain päivänä alkaa ajatella, että miksei sitä nyt menisi vielä yhden korttelin pitemmälle kun nyt lenkille on joka tapauksessa vaivautunut. Seuraavaksi vauhdin huuma iskee ja tahti taittuu juoksuun. Ja sitä rataa, askel kerrallaan kohti maalia.

Seuraava haaste mulla on edessä kun kylmyys ja sateet tulevat. Silloin tarvitaan paitsi uskoa myös sitä seuraavaa prosenttia. Tiedän jo nimittäin nyt, että kylmä, pimeä ja märkä aamu ovat karu mittari siitä, kuinka hyvä olo siitä aamulenkistä oikein tulikaan.