Olen viimeisen puolen vuoden aikana löytänyt ensirakkauteni uudelleen. Korona pakotti muuttumaan ja ajoi ihmiset juurilleen.
Nukuin usein pienenä vaunuissa mummolan parvekkeella ja saatoin kuulemma olla siellä pitkiäkin aikoja. Viihdytin itseäni kuuntelemalla hiljaisuutta ja ihastelemalla tuulessa tanssivia pihakoivuja. Edelleen kauniit tai eriskummalliset puut kiinnittävät huomioni. Ne on kuin ihmisiä, kaikki erilaisia ja kauniita omalla tavallaan.
Lapsuuteni ensirakkaudesta, luonnosta ja etenkin metsästä tuli keväällä turvapaikka. Siellä voi olla kaukana epidemiasta ja turvassa kaikelta muultakin maailman pahalta. Ympärillä pelkkää hiljaisuutta, introvertin unelma. Vaikka luonto on ollut lähellä koko ajan, otti se ikäänkuin askeleen lähemmäs pakon edessä.
Metsään meidät ajoi koronan ohella fillarit, joilla meno onkin tarpeeksi vauhdikasta omalle luonteelle. Vaikka yritän usein tietoisesti rauhoittaa mieltä, esimerkiksi kesken pesuhetken, käy liian verkkainen tahti nopeasti puuduttamaan.
Eilisen työpäivän jälkeen olin aivan poikki. Olin viettänyt koko päivän sisätiloissa pientä kävelylenkkiä lukuunottamatta. Happi oli väistynyt aivoista ja ajatukset oli solmussa. Makasin sohvalla kuin rätti ja sätin itseäni, etten viettäisi loppuiltaa samassa asennossa.
Niinpä hyppäsin fillarin selkään, laitoin kypärän päähän ja takin niskaan. Lahessa on mahtavia maastopyöräreittejä aivan kaupungin liepeillä. Ulkopaikkakuntalaisen kannattaa suunnistaa urheilukeskukseen, josta lähtee kymmenet polut pitkin Salpausselkää.
Suuntasin kuitenkin tällä kertaa Villähteelle ohi Linnaistensuon ja keräsin rohkeutta suunnistaa yksin kosteikolle. Ensiajatus oli, etten viitsi mennä – mitä jos kaadun lätäkköön tai telon polven keskellä ei mitään? Tiesin, että varsinkin metsässä pitkospuut ja juuret olivat todella liukkaat.
Paluumatkalla rohkeuden mittari värähti punaiselle, tai ehkä pikemminkin vihreälle. Sisuunnuin ajatuksistani, etten mukamas pärjäisi yksin. Herttinen, olen selvinnyt vaikka ja missä pitkin maailmaa, miten ihmeessä yksi pahainen suo olisi poikkeus?
Ja niin mä läksin. Keskellä metsää meinasi tulla kotia ikävä, sillä maasto oli vielä liukkaampaa mitä olin uumoillut. Jouduin taluttamaan jonkun verran vain pitääkseni nivelet ehjänä. Onneksi suon poikki menevät pitkospuut olivat kuivat ja siellä ajaminen onnistui vaivatta.
Voi sitä mielen ilotulitusta kun yksin tasapainoilin läpi reitin. En kastunut enkä epäonnistunut.
Siellä me oltiin, vain me kaksi: ensirakkauteni ja minä, itsensäylittänyt. Sekä mieli, joka rauhoittui päästessään vapaaksi juurilleen.
Jemmma 
Vastaa